Mä itseasiassa olen hengissä edelleen. Mun elämä on muuttunut viime näkemältä parempaan suuntaan, mutta ei tämä prosessi lopussa ole. Epäilen, tuleeko se ikinä olemaankaan.

Hirveän moni ihminen tietää mun menneisyydestä asioita nykyään ja nettikaverit ovat suurimmaksi osaksi kaikonneet. Mulla on ympärilläni oikeita ihmisiä, jotka tahtovat auttaa mua ja muutama, jotka on kuin sielunsiskojani.

On paljon asioita joita tahtoisin pistää talteen, mutta ne kaikki kummasti katoavat. Suomi on jääkiekon maailmanmestari 2011. En mennyt kultajuhliin, koska olen kipeä. Huomenna aloitan opinnäytetyöni, aiheena koiran vaikutus lapsen psyykkiseen, fyysiseen ja psykososiaaliseen kehitykseen. Hymyily on hyvä asia. Tänään omaksuin asian, mitä aion soveltaa jokaiseen elämäni tilanteeseen. Tahdotteko kuulla?

There is always...

...A little truth behind every
"JUST KIDDING"

...A little knowledge behind every
"I DON'T KNOW"

...A little emotion behind every
"I DON'T CARE"

...And a little pain behind every
"IT'S OK"

 

Tuota aion hyödyntää loppuelämäni ajan jokaisen tapaamani ihmisen kanssa. Aion yrittää olla parempi ihminen.

Aion yrittää parantua ja olla vielä joskus se, mitä haluan olla. Siihen on vielä matkaa, mutta sen ajatteleminen on ensimmäinen askel. Tosin aivan ensimmäisenä aion oppia, että unelmista ei saa luopua. Mä olen luopunut jo niin paljosta, että mun on vihdoin aika saavuttaa jokin unelma. Mä en aio enää estää itseäni saamasta mitä mä haluan. Mä olen minä. Ja vielä jonain päivänä mä loistan tyytyväisyydestä omaa itseäni kohtaan. Vielä joku päivä muutkin saa olla musta ylpeitä. Unelmani ja minä. Taitaa olla aika vaihtaa tämän blogin otsikkoa.

Hassua, että tuollainen tuli kaiverrettua käteen. Pelkäsin tänään loppua ja itseäni. Milloikohan pääsen pois? En tosiaan osaa sanoa. Pitkästä aikaa mitään tänne. Lähinnä purkautunut lj:hin. Mutta ei sinnekään kaikkea voi sanoa, kun sitä ihmiset oikeasti lukevat. Toisin kuin tätä, mutta ei se haittaa. Siitä asiasta mä en ole katkera. Toisin kuin kaikesta muusta.

Tahdon aina olla ensimmäinen, mutta päädyn viimeiseksi tai keskikertaiseksi. Aina katkeruus ottaa vallan, vaikka mä en yleensä edes anna kaikkeani. Oikeasti. Mä ajattelen olevani ylempiarvoinen kuin muut. Mä tiedän sen, mutta mä kiistän sen. Että en mä oikeasti ole sellainen. Itseään ei ole helppo muuttaa. Ainakaan mä en ole onnistunut siinä vielä. kään.

Mun on pakko lähteä. Jossain vaiheessa. Mä tiedän sen, tää ei tosiaan ole mun paikkani. Mun tekisi mieli kaivertaa toi uudestaan. Uudestaan, että mä muistan olevani yksi alle keskiverron oleva luuseri. Vitun idiootti.

Näen edessäni vain pimeää
en jaksa edes yrittää
en halua enää leikkiä vahvaa
kun en kestä mitään
olen itsekäs
mutta en pysty enää estämään kipuani
en jaksa enää välittää
turhaa on kaikki
ei mikään jätä jälkiä mihinkään
älkää pelätkö
ei minua voi enää kukaan satuttaa
pääsen parempaan
saanko itse päätöksen tehdä
seuraukset kestän
ei minua tarvita täällä
älkää vihatko
älkää suuttuko
en tarkoittanut pahaa
en halunnut saada itkemään
en vain tuntenut eläväni

Tahdon irrottaa otteeni
ennen kuin vedän muut mukanani
ei kukaan toinen voi ymmärtää
miten vaikeaa itsensä kanssa on elää
on mahdotonta hengittää
en saa selvää mistään
sumuista
niin utuista
en erota rajoja
en ymmärrä sanojanne
en käsitä mitä menettäisin
jos katoaisin
ehkä jäätte kaipaamaan
olen pahoillani
kadotin päämääräni

Parempi näin
en jaksanut pidempään
kaikki oli vasta alussa
en halunnut nähdä loppua
ette voineet olla ylpeitä
petin teidät viimeisen kerran
saan kai joskus anteeksi
en ehkä ajatellut loppuun asti
mutta en enää voi kääntyä takaisin
en koskaan osannut kertoa tunteitani
toivon että tiedätte
kuinka tulen kaipaamaan kaikkia
toivon että joskus
myöhemmin kohtaamme taas

Saanko jo sulkea silmäni
nukkua
uni tuntuu ihanalta
pehmeältä ja viattomalta

Tkku @ FFfin-Foorumit

Aina, aina mä löydän tällaisia. Näitä, jotka vastaa mun pääni sisältöä. Mä en itse vain osaa pukea asioita sanoiksi. Surullinen kohtalo. Itse mä lisäisin tuonne joitain sanoja, mutta kokonaispiirteissään se on melko täydellinen kuvaus siitä, mitä mä ajattelen. Ja ei, tuo teksti ei ole mun vaan edellä kirjoitetun henkilön (Tkku). Pitäisi mennä nukkumaan, ääh. Katsoin Donnellyn mafiaveljet nyt ainakin. Hei ää, apua.

Vittu. Kaikki on yhtä paskaa. Tuntuu, että itsari on enää ainoo mahdollisuus. Ei oo enää muuta vaihtoehtoa. Ei oikeesti. Mä pelkään lääkärille menoa niin paljon, sitä että mut leimattaisi yhdeksi hulluksi vain. Jos mä saisin vaikka edes sen pilleripurkin kouraan, musta tuntuu, että mä vaan vetäisin ne kaikki kerralla kurkkuun. Mä en jaksa enää. Enkä halua enää edes yrittää. Ei tää voi tästä enää parantua. Mä tiedän, jos mä nyt teen sen, mä jään tosi monesta jutusta paitsi. En mä kyllä varmaan pääsisi niihin juttuihin mukaankaan. Mutta ei se haittaa. En mä mieti sitä enää sen jälkeen. On mua aina kiinnostanutkin mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mä en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta mä uskon tietäväni lopputulokseksen jo. Mutta se ei rauhoita vielä yhtään. 

Rakas taivaan isä, miks just minä
Mikset sä auta mua huonoina päivinä
Sä tiedät mun vaikeudet ja tiedät mitä teen
Jos sä voisit tehä ees jotain mun eteen
Mun elämä ei ehkä menis näin käteen
Mut sähän sen tiedät pitääks sen mennä alamäkeen
Päästä mun usko sun voimat näkee
Ohjaa mua ja kerro mulle mitä mä teen
Muuten mun vaihtoehdot on loppu
Auta mua mä oon ku kuiva korppu
Vähän sokerii päällä ja ruvennu murenee
Jokainen pieni murunen hävii tuuleen
Mä tuun sun luo sinne taivaaseen
Turvaan valtakuntaan sun selän taakse
Mä etin itselleni ensimmäisen lammen
Ja tuun sun luo rakas taivaan isä aamen

Mutta tää on ahdistavaa. En ole käynyt koulussa koko viikkona ja huomenna mun on pakko mennä sinne. Muuten äiti passittaa mut lääkäriin, vaikken mä ole oikeasti sairas. Väitän, että oon oksentanut, mutta en ole. Mua vain ahdistaa lukeminen ja tekeminen ja kaikki niin hirveästi, stressaan ihan kamalasti kaikesta ja sitten mä yritän paeta sitä lintsaamalla. Näin kävi viime vuonnakin. Ja minkäköhän takia mä sitten olenkaan tuolla luokalla? Juuri viime vuoden takia. Ää.

Auttakaa. Joku, kuka tahansa.

On mulla yksi ihminen, jolle mä voin puhua melkein mistä tahansa. Ja se asuu toisella puolella suomea. Musta tuntuu, että mä vedän ongelmallisia ihmisiä puoleeni. Se, ja yksi toinen joka tahtoisi auttaa mua. On toki muitakin, mutta noi jotenkin. Vetääkö toiset masentuneet toisiaan puoleensa. Ja toikin on asia, mitä mä en yksinkertaisesti suostu hyväksymään, kirjoittaminenkin oli jo ahdistavaa, en tahtoisi nähdä koko sanaa kirjoitettuna. Mä en halua uskoa siihen. Mä haluaisin, että tää kaikki menisi ohi ja saisin elää elämäni onnellisena, tai muuten en halua elää sitä ollenkaan.

Ääh. Vituttaa taas kaikki ja nyt Minnaki lähti talosta, vaikken tykännykkään siitä kauheesti ni se on musta surullista, kun se kumminkin loi sitä tunnelmaa sinne. Vittu.

Tekee mieli huutaa vittua ja saatanaa kun taas on paha olla, ilman mitään syytä. En tahdo itkeä nyt. Kaikki menee taas päin vittua, tai ainakin siltä tuntuu. Tekisi mieli kuunnella musiikkia täysillä ja hajottaa tärykalvot ja olla ihan hiljaa, mutta niin ettei oikeasti kuulisi omia ajatuksiakaan enää. Mä harkitsin sitä taas tänään. Itsaria. Se oli huono. Mä mietin, että mitä mä odotan oikeasti elämältä. Mä en keksinyt mitään. Mä en tahdo jaksaa tän kaiken paskan alla. Kun sais vaan itkeä tää paha olo ikuisuudeks pois.

Kamalan usein tuntuu siltä kuin ne olis päättyneet, loppuneet kesken, mun elämän parhaat päivät. Tai, itseasiassa.

Mä en ikinä muista olleeni onnellinen. Iloinen ehkä, mutta en onnellinen. Tyytyväinen, mutten onnellinen.
Olenkohan mä edes ikinä? Mulla on vakavia epäilyjä sen asian suhteen.