Vittu. Kaikki on yhtä paskaa. Tuntuu, että itsari on enää ainoo mahdollisuus. Ei oo enää muuta vaihtoehtoa. Ei oikeesti. Mä pelkään lääkärille menoa niin paljon, sitä että mut leimattaisi yhdeksi hulluksi vain. Jos mä saisin vaikka edes sen pilleripurkin kouraan, musta tuntuu, että mä vaan vetäisin ne kaikki kerralla kurkkuun. Mä en jaksa enää. Enkä halua enää edes yrittää. Ei tää voi tästä enää parantua. Mä tiedän, jos mä nyt teen sen, mä jään tosi monesta jutusta paitsi. En mä kyllä varmaan pääsisi niihin juttuihin mukaankaan. Mutta ei se haittaa. En mä mieti sitä enää sen jälkeen. On mua aina kiinnostanutkin mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mä en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta mä uskon tietäväni lopputulokseksen jo. Mutta se ei rauhoita vielä yhtään. 

Rakas taivaan isä, miks just minä
Mikset sä auta mua huonoina päivinä
Sä tiedät mun vaikeudet ja tiedät mitä teen
Jos sä voisit tehä ees jotain mun eteen
Mun elämä ei ehkä menis näin käteen
Mut sähän sen tiedät pitääks sen mennä alamäkeen
Päästä mun usko sun voimat näkee
Ohjaa mua ja kerro mulle mitä mä teen
Muuten mun vaihtoehdot on loppu
Auta mua mä oon ku kuiva korppu
Vähän sokerii päällä ja ruvennu murenee
Jokainen pieni murunen hävii tuuleen
Mä tuun sun luo sinne taivaaseen
Turvaan valtakuntaan sun selän taakse
Mä etin itselleni ensimmäisen lammen
Ja tuun sun luo rakas taivaan isä aamen

Mutta tää on ahdistavaa. En ole käynyt koulussa koko viikkona ja huomenna mun on pakko mennä sinne. Muuten äiti passittaa mut lääkäriin, vaikken mä ole oikeasti sairas. Väitän, että oon oksentanut, mutta en ole. Mua vain ahdistaa lukeminen ja tekeminen ja kaikki niin hirveästi, stressaan ihan kamalasti kaikesta ja sitten mä yritän paeta sitä lintsaamalla. Näin kävi viime vuonnakin. Ja minkäköhän takia mä sitten olenkaan tuolla luokalla? Juuri viime vuoden takia. Ää.

Auttakaa. Joku, kuka tahansa.

On mulla yksi ihminen, jolle mä voin puhua melkein mistä tahansa. Ja se asuu toisella puolella suomea. Musta tuntuu, että mä vedän ongelmallisia ihmisiä puoleeni. Se, ja yksi toinen joka tahtoisi auttaa mua. On toki muitakin, mutta noi jotenkin. Vetääkö toiset masentuneet toisiaan puoleensa. Ja toikin on asia, mitä mä en yksinkertaisesti suostu hyväksymään, kirjoittaminenkin oli jo ahdistavaa, en tahtoisi nähdä koko sanaa kirjoitettuna. Mä en halua uskoa siihen. Mä haluaisin, että tää kaikki menisi ohi ja saisin elää elämäni onnellisena, tai muuten en halua elää sitä ollenkaan.