Pitkästä aikaa parempi olo. Nyt ei enään ahdista, ja maailma tuntuu vähän valoisammalta.
Mä olen keskustellut mun pikkuveljen tilanteesta, ja se oikeasti vähän pelottavaa,
koska se ei tiedä mitä se tekee itselleen, ja jossei se lopeta tota syömistä,
niin se ei oikeesti elä edes kolmekymppiseksi.
Mua huolestuttaa.

Mua kaduttaa mitä mä menin tekemään itselleni.
Nyt on ikävät jäljet käsivarressa,
ja kaikki tuntuu huolestuvan kokoajan siitä mitä mä teen itselleni.
Tai siis, ei kukaan kenet mä tuntisin IRL, mut nettikaverit.
Mä aavistan miten ne on aina huolissaan musta, vaikka ne esittää iloisia,
ne kysyy vaan sillein ohimennen, miten sulla menee?
ja taas mun aistit varoittaa mua, nyt pitää esittää et kaikki on hyvin,
mä en halua kenenkään säälejä. Sit joskus tulee semmosia kohtauksia,
mikään ei onnistu ja sit ei yksinkertasesti jaksa esittää mitään.
Tuleekohan sillon mun todellinen minäni esille?
Mä en tiedä, vaikka haluaisin. Mikä on edes mun todellinen minä?
Sen mä tiedän, että mä olen vitun ärsyttävä,
ja mua ei jaksa kukaan kovinkaan pitkään.

Vittu noi jäljet, kunhan ne sais muitten silmiltä piiloon, mutta niin,
että mä näkisin ne ja muistaisin. Muistaisin millasta se on.