Mä vaan kaipaan jotakuta, joka ymmärtäis nää tunteet jotka oikeasti kalvaa mua kokoajan, ja se sattuu, se sattuu niin paljon vaan, etten mä tiedä kauan mä kestän. Se on niin kivuliasta.

Mä sain tänään tietää. Etten päässyt mihinkään. Kymppiluokalle mä sitten haen. Mä teeskentelen iloista, pirteää ja vitsailen mukana jos mun koulunkäynnistä vitsaillaan. mä en vaan jaksa, tää oon niin. niin. ikävää. niin. kurjan tuntuista. Muille, ulkopuoliselle, mun elämä saattaa vaikuttaa ihan kivalta.
Mulla on kavereita, vanhemmat, sisaruksia. Ehkä mä saatan vaikuttaa vähän maassa olevalta, mutta sehän varmaan johtuisi siitä, että mä olen lihava, mutta mä selvästi pystyn elämään sen kanssa. Mutta se, mitä se ulkopuolinen ei nää, on se tärkein juttu, ja sitä ei tunnu näkebän yksikään. Ehkä joskus vilauksia siitä, jos mä puhun niille suruistani. Ne ei nää sitä tyhjyyden tunnetta, mikä kalvaa mua. Ne ei tunne sitä ikävää, jolla mä kaipaan sitä minkä mä oon menettänyt. Ja se mitä mä oon menettänyt on. Itsekunnioitukseni, itsehyväksyntäni, itsetuntoni ja elämänhaluni. Mä en jaksa elää, kun kaikki päivät on tälläisia. Mä en jaksa elää, kun joudun aina piilottelemaan käsivarttani. Mä harkitsin, mä harkitsin siellä riparilla tosissani, että mä näyttäisin ne sille yhdelle. Sille ihanalle, joka ei ihan käsitä mun ajatuksia ja sitä, miksi mä tunnen niin kuin tunnen, mutta en mä itsekkään käsitä sitä. Se on vaan tärkeetä, kun se on lähellä ja se jaksaa välittää. Moni ei jaksa. Montaa ei kiinnosta. Moni vaan ei tahdo osalliseksi siihen.

Pari kertaa paljastuminen on ollut lähellä. Kerran uimalassa ja kerran Narnialla. Kerran inka ja kerran mira. Ne molemmat kysyivät multa silloin "viilteletsä?" panic. silloin oli pakko valehdella, kääntää kättä, naurahtaa ja vastata ironisesti. mutta joskus mä pelkään. että joku tajuaa. Joskus mä haluan, että joku tajuaa. Että joku kuulis sen hätähuudon minkä mä lähetin vuosi sitten, silloin kun mä tipuin sinne kuoppaan. Tosin tää on saattanut kyteä jo pidemmän aikaa mun sisälle. Pienestä pitäen. Siitä pitäen, kun mua alettiin kiusata. Se on oikeasti tosi surullista, miten lause, pari sanaa tai yksi tönäisy saattaa toisen elämän jo raiteiltaan. Ja mitä enemmän niitä tönäisyjä tulee, sitä kauemmas se elämä menee raiteista, jotka olis onnellisen elämän abc. Musta tuntuu, että mä olen jo aika pitkällä. Tästäkin voi vielä vajota alaspäin, helposti ja paljon. Mä tiedän sen. Ihmiset eivät vaan oikeasti usko, miten paljon se sana siellä ja toinen täällä vaikuttaa. Monet alkaa, ihan niin kuin mäkin, hävetä itseään, pitää muita ala-arvoisempana. Ja vaikka me tiedetään, ettei se asia ole niin, me silti salaa pidettiin kiinni siitä kuvasta, koska me uskottiin siihen mitä meille oli tolkutettu, ja niin meille ei ollut mitään muuta totuutta. Se oli meijän totuus.

Ja sitten. Me ei enää uskottu ihmisiä asioissa. Paitsi siinä, mitä pahaa meille sanottiin meijän olevan. Jos joku sanoi "vitsi sä olet ihana" niin ei me sitä uskottu. Me oltiin varmoja, että se valehtelee, koska miten voisi olla ihana jos on läski, ärsyttävä, ällöttävä, lihava, tyhmä ja inhottava? Ei mitenkään. Ei meijän mielestä. Me uskottiin omaan totuuteemme, jotka ihmiset, jotka eivät pitäneet meistä loivat meille. Meijän oli pakko uskoa niin. Mihin muuhun voi turvautua, kun tietää, että se kaikki kumminkin on totta. Joo, mä olen läski. Olen ärsyttävä. Lihava. Tyhmä. Inhottava. Ja kaikkea muuta, mitä pitää inhota, Mitä pitää vihata syyllä, joka on "en mä tiedä miksi" Me ihmiset, jotka tiedämme meissä olevan vikoja, yritetään unohtaa ne, ja yritetään jatkaa matkaa vuoren rinteillä, vaikka olis tosi jyrkkä kohta, ja tietäis, ettei selvii ilman apua. Sitten, avun sijaan tuleekin yksi, joka hyppää omalta vuoreltaan sun vuorella, sun selkään, ja tiputtaa sut. Kovaa ja korkealta. Satuttaen. Tällaisia ihmisiä maailma on täynnä.

Ja vaikka miten ahdistaa tästä kaikesta ei pysty puhumaan. Pelkää sitä suhtautumista. Sitä ilmettä. Sitä hiljaisuutta  mikä tulis vastaan. Sitä, kun toinen ei enää keksis sanoja, ja sit vaan lyhistyis, koska aattelis olevansa niin arvoton, ettei toinen enää halua ees puhua sulle. Sitä mä pelkään, ja sitä varmasti muutkin pelkäät. Muut mun laiset. Muut. Masentuneet ja loppuunpalaneet. Tää kaikki teksti syntyi sieltä typerästä, rumasta, inhottavasta läskipäästä ja mä toivon, että joku päivä jokainen, joka on ollut tähän osallinen tajuaa sen, mitä se on tehnyt ja mitä siitä seurasi. yksi surkea elämä. ei ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen.