Viime yönä mä sitten avauduin taas yhdelle ihmiselle. Se on ei-hyvä ja samalla tavallaan hyvä.
Voi helvetti. Mä löysin yhden biisin, minkä sanoista mun jäähyväiskirje muodostui. Mä oikeasti kirjoitin sen. Tää on erittäin paha juttu. Erittäin. Moni on mulle toitottanut, että mun pitäisi hakea apua. Nyt mä alan vihdoin uskoa niitä.

Jos te luette tätä kirjettä, niin mä oon jo mennyt.
Mä en enää jaksanut, ja sen takii mä oon lähtenyt.
Mä kirjotin, koska halusin teijän tietävän, että miks mä lähdin ja lopetin mun elämän
Se ei ollu hyvä, eikä se enää toiminut.
Ketään ei huonoi välejä mun kanssa solminut, ne käyttäyty ihan normaalisti.
Mun elämä meni vituilleen ku vedin ekat kännit. Puhuin ihmisille tunteistani ajattelematta seurauksia.
Ne alkoi huolehtia musta. Tai niin mä kuvittelin, en mä tiedä, ei ne oikeasti musta välittäneet.
Mä yritin korjata kaikki mun sotkut, mutta en onnistunut ja silloin mä tiesin et se on loppu.
Tää ei ollu kenenkään syytä enkä mä syytä ketään ja mä toivon, ettei teissä syyllisyydentunteet herää, koska sil ei oo mitään merkitystä enää.
Mul ei vaan ollut mitään syytä enää elää, siltä musta tuntui.
Mä lähin sen takia kun mulla ei ollu hyvä olla ja olin joka vitun asias täysi nolla.
Mä en enää kestäny sitä, mun elämä oli pelkkää paskaa, eikä mulla ollut yhtäkään syytä enää jatkaa.
Teijän pitää vaan koittaa ymmärtää tää.
Mä en pystyny antaa teille tän enempää.
Mä oon kiitollinen kun jaksoitte tukea ja rakastaa, vaikka mä en aina sitä huomannutkaan.
Mä oon kiitollinen kun uskoitte ja luotitte ja mun takia jaksoitte.
Mä en tiennyt miten mä olisin voinut tän kaiken hyvän teille maksaa.
Käykö jos mä suojelen teitä taivaasta?